Nostalgiatrippi: Siiponjoen luontopolku maastopyörällä
Kävin 90-luvulla useampana vuotena Kalajoen suunnalla kesälomamatkalla. Vuosikymmenen loppupuolella mukana kulki usein myös maastopyörä uuden harrastuksen myötä.
Se oli sitä aikaa, kun ei ollut reittipalveluita, ajotietokoneita tai fillarifoorumeita. Siksi olikin melkoinen arpavoitto, kun keksin lähteä ajamaan Siiponjoen luontopolkua fillarilla. Kartan näin muistaakseni ihan sattumalta Tapion tuvan seinällä. Luontopolkuhan lähtee ihan siitä vierestä.
20 kilometriä täysin tuntematonta reittiä oli ensimmäisellä kerralla melkoinen seikkailu 14-vuotiaalle sällille. Mutta se oli hieno fiilis, kun maantien äänet pikkihiljaa jäivät selän taakse. Taskussa oli tietysti paperinen kartta, josta pystyi aina välillä katsomana, missä mennään. Toki reitti oli hyvin merkitty, eikä eksymisen vaaraa ollut. Matkan pituuskin oli tiedossa, ja Sigma Sportin mittari näytti paljonko olin polkenut.
Siiponjoen luontopolun varrella on monenlaista maastoa*: neulaspolkua, kalliota, pitkospuuta, ahdasta ja kapeaa polkua ties minkä leppien tai pajujen keskellä. Reittiä ajaessa täytyykin pitää mielessä, että se on suunniteltu aikoinaan patikkapoluksi. Pyörällä pääsee kyllä, vaikka muutamassa paikassa voikin joutua työntöhommiin. Hankalimpia paikkoja ovat muistaakseni kapeat pitkospuut ja kosteissa paikoissa pyöräilijän kannalta hankalasti pitkittäin asetetut riukurykelmät.
<figcaption class="wp-caption-text">Monenlaista erityyppistä maastoa luontopolun varrella</figcaption></figure>
Mutta nättiä luontoa reitin varrella tosiaan oli. Ja eläimiä. Joskus oli hirvi parkkerannut vasojensa kanssa keskelle polkua. Siinä me hetken aikaa katselimme toisiamme etäältä, kunnes elukat lähtivät löntystelemään metsään ja minä pääsin jatkamaan matkaa. Ja kerran pomppasi ihan muutaman metrin päästä 500 kiloa lihaa metsiköstä polulle. Jumaliste, siinä muuten pelästyy. Ja oppii hyvin, kuinka perhanan isoja hirvet oikeastaan ovat.
Käytin reitin ajamiseen yleensä pari tuntia. Ajelin hiljakseen, katselin maisemia ja pidin eväs- ja juomataukoja. Muistelisin reitin varrella olleen ainakin kaksi laavua. Toinen Siiponjoen rannalla ja toinen jossain keskellä karua hakkuuaukeaa.
<figcaption class="wp-caption-text">Taukopaikka Siiponjoen varrella</figcaption></figure>
Tuon hakkuuaukean jälkeiseen polkuun liittyy yksi kivulias muisto. Lähdin ajamaan polkua tauon jälkeen. Polkuun oli syntynyt kapeahko U:n muotoinen ura, johon renkaat hakeutuivat. Reunat olivat usean sentin korkuiset, ja siinä pyöritellessä onnistuin ottamaan maakosketuksen oikeanupuolimmaisella polkimella. Ajo tökkäsi siihen. Minä siinä sitten kaaduin ja lensin sääri edellä polun varrella ollutta kantoa päin. Polven alauolelle tuli irvistävä ja verta vuotava haava.
Onneksi mukana oli eväiden lisäksi ensiaputarvikkeitakin. Vaikka haava näyttikin aika irvokkalta, ei kyse ollut verenvuotoa kummemmasta vauriosta. Tein pikapaikkauksen sideharsolla tai jollain ja jatkoin matkaa. Soitin kuitenkin äidille, joka tuli autolla vastaan Pleunantien ylitykseen ja teki hieman ammattimaisemman paikkauksen – terveydenhuoltoalan ihmisiä kun oli.
Soitosta voinee muuten päätellä, että haaveri sattui luultavasti vuoden 1999 reisulla, kun olin juuri saanut ensimmäisen kännykkäni. Samaisella reissulla tuli käytyä myös Rovaniemellä. Siellä vedin kylkimyyryä Ounasvaaran rinteillä. Kesälomareissun päätteksi molemmat polvet ja vasen kyynärpää olivat kääreissä verinaarmujen takia.
Tekisi mieli kyllä käydä taas tuolla luontopolulla. Se ajaminen oli aina jonkinlainen Kalajoen-reissun kohokohta, ja aikanaan myös yksi pisimmistä yhtäjaksoisista reiteistä, jonka tiesin.
*Kirjoitan tätä muistelmaani osittain ulkomuistista – edellisestä ajokerrasta on melkein 20 vuotta – osittain muutaman kuvan perusteella. Totta puhuen mulla ei ole mitään hajua siitä, missä kunnosa reitti on nykyään.